Kesä Morogorossa

Viime viikolla olen kokenut yhä kasvavaa hämmennystä siitä, minne bussit menevät. Busseissa on samat tekstit, mutta ne kulkevat eri reittejä. Reittini kotoa Morogoron keskustaan on ensin pari kilometriä keskikokoista tietä, kun saavutaan päätielle, sitä lähes kymmenen kilometriä oikealle. Aamulla nousen bussiin pikkutien varresta ja tähän mennessä jokainen bussi on vienyt minut keskustaan asti. Kun lähden keskustasta, en ole kertaakaan osunut bussiin joka kääntyisi päätieltä kotitielleni, vaan kaikki jatkavat suoraan. Kotitien varresta voin sitten ottaa toisen bussin, jos syystä tai toisesta en halua kävellä kahta kilometriä. Mielestäni tässä on pienehkö logistinen ongelma. Jos kotitietäni pitkin kulkevat bussit eivät käänny takaisin saavuttaessaan päätien, ja keskustasta tulevat bussit eivät käänny kotitielleni, tulevatko kotitietäni päätieltä kotiin päin kulkevat bussit taikurinhatusta. Todennäköistä lienee, että bussit tulevat keskustasta, ja paikalliset valitsevat kotitielleni kää

Taikasormus Hinta: 2,5 €. Materiaali: Ei tietoa, mutta näyttää kullalta. Käyttötarkoitus: Vähentää ei-toivottujen lähestymisyritysten tiheyttä ja intensiivisyyttä. Käyttöohje: Aseta vasemman käden nimettömään sormeen. Haittavaikutukset: Monimutkaistaa käsienpesua ja vaikeuttaa totuudessa pysymistä. Eli siis, kyllästyin siihen, kuinka avoimen röyhkeästi tansanialaismiehet näyttävät pitävänsä minua harvinaisena ja kovassa kysynnässä olevana tuotteena. Valkoinen nainen, rahaa, menolippu Suomeen ja parempi elämä. Ostin sormuksen. Nyt pohdin, missä menevät valehtelun rajat. Kun kävelen kaduilla nuorten miesten ohi, heidän on pakko sanoa jotakin. Itseasiassa suurin osa ihmisistä sanoo jotakin. Naiset ja lapset tervehtivät. Naiset ilahtuvat, kun yritän sanoa muutaman sanan swahilia. Lapset nauravat ja toistelevat tervehdyksiä, kunnes poistun näköpiiristä. Olen outo ja siksi kiinnostava. On mukavaa, että ulkomaalainen kunnioittaa heidän kulttuuriaan yrittämällä oppia swa

Lauantai illasta tiistai aamuun, olin Irjan kanssa Mikumissa, Mama Mmarin vieraana. Sunnuntai päivä oli rauhallinen, aamulla seitsemältä oli jumalanpalvelus, päivällä kokkailimme yhdessä ja iltapäivällä sain ihmetellä suomalaista ala-astetta, jonka ansiosta sain virkattua pienen laukun ilman opastusta, vaikka alkuun ajattelin, etten millään osaa enää kahdentoista vuoden tauon jälkeen virkata. Illalla valmistimme hilloja maanantaina pidettävää opetusta varten. Irja piti paikallisille naisille opetuksen kasvisten säilömisestä ennen kuin ne menevät pilalle. Opetuksen lopuksi oli rukoushierontahetki, jossa pareittain hierottiin toisen niskaa ja rukoiltiin tämän puolesta. Naiset olivat hyvin kiitollisia hetkestä, koska hieronta oli vähentänyt kipuja, eivätkä naiset kokeneet voivansa pyytää hierontaa vaikkapa miehiltään, joille platonista kosketusta ei ilmeisesti ole olemassakaan. Irja opettaa Mikumin naisille kavisten säilömistä Maanantai iltana Mama Mmari antoi minun myös lypsää

Lauantai oli rennoin ja laskin vapaapäiväni aikoihin. Käytännössä luin koko päivän ja välissä juttelin Pinduan pojan Christofin tai tämän kaverin kanssa. Sivusilmällä myös vilkuilin TV:stä intialaisia komedioita, jotka taitavat olla Christofin suosikkeja. Paljon tanssia ja taistelukohtauksia, jotka ovat tanssia. Ja nätti tyttö ei menekään naimisiin vaikutusvaltaisen pahiksen kanssa vaan valitsee leffan päähenkilön. En seurannut riittävästi tietääkseni, onko leffoissa jokin juonikin. Sunnuntaina lähdimme aikaisin liikkeelle, koska Pindua oli menossa vierailemaan ehkä kolmen tunnin ajomatkan päässä maaseudulla sijaitsevaan seurakuntaan. Matkalla aloin yskiä, ja sinänsä erittäin mielenkiintoista päivää varjosti jatkuvasti pahenevat flunssaoireet. Ensinnäkin tiet olivat hyvin kiinnostavat: puusillat vaikuttivat huterilta ja yhdessä kohtaa tie muistutti lähinnä hakkuualuetta. Jumalanpalveluksesta on mainittava taas kolehti. Sitä taidetaan ihan pääsääntöisesti kerätä useassa osassa,

Tämä päivitys ei niinkään kerro kuulumisistani vaan yhdestä tavasta tukea Kimbilioa ja Morogoron naisten parissa tehtävää työtä. Paikalliset naiset värjäävät täällä talkootyöllä kankaita ja tekevät niistä erilaisia tekstiilituotteita, joita myydään Kimbilion hyväksi. Yksittäisten kankaiden myynti ei vielä paljoa auta, mutta pienistä summista voi kertyä merkittäviä summia. Vielä enemmän voi kertyä, jos joku ammattilainen sattuu kiinnostumaan kankaiden maahantuonnista tai jopa niihin pohjautuvasta muotisuunnittelusta. Siispä, jos olet ollenkaan kiinnostunut Kimbilio-kankaiden upeista väreistä, kehotan sinua ostamaan omasi, ja rohkaisen myös käyttämään kankaita Suomessa, vaikka ne ehkä erottuvatkin katukuvasta. Tuotteita voi ostaa ainakin kolmella eri tavalla. Niitä myydään Lempäälän seurakunnan Olkkari kahvilassa, niitä voi tilata suoraan Morogoron Hiippakunnalta tai voin tuoda niitä matkalaukussani elokuussa. Suoraan tilaamalla postimaksut voivat olla korkeita. Minun tuom

(Kirjoitettu lauantaina 3.6.) Tämän kirjoituksen otsikko voisi olla myös ”Miksi mikään ei toimi?” Olen tällä viikolla yrittänyt saada käytännön asioita rullaamaan. Se on ollut vaikeaa. Tiesin jo tehdessäni päätöksen lähteä Tansaniaan, että asioiden hoitaminen Afrikassa on työlästä. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle Afrikassa käyneelle tutulleni, jotka ovat jakaneet kokemuksiaan. Vaikka mutkat, yllätykset ja toimimattomuus turhauttavatkin valtavasti, ne eivät sentään tulleet yllätyksenä. Miksi vapaaehtoistyö on niin vaikeaa? Yritin selvittää viisumiasiaa Suomessa netistä, mutten löytänyt tietoja, joten kysyin tutuilta. Kuulin, että kannattaa jo lentokentällä hakea vapaaehtoistyöviisumia, ettei tule ongelmia viranomaisten kanssa. Viisumihakemuslapussa ei ole sellaista vaihtoehtoa, joten tarkistan vielä lentokenttävirkailijalta, mitä pitäisi tehdä. Hän ohjeistaa minua tekemään kuten olin arvellut. Valitsen matkan tarkoitukseksi other ja kirjoitan volunteer. Kaikki sujuu hit