Morsiamen luovutus ja muita tapauksia

Viime viikolla olen kokenut yhä kasvavaa hämmennystä siitä, minne bussit menevät. Busseissa on samat tekstit, mutta ne kulkevat eri reittejä. Reittini kotoa Morogoron keskustaan on ensin pari kilometriä keskikokoista tietä, kun saavutaan päätielle, sitä lähes kymmenen kilometriä oikealle. Aamulla nousen bussiin pikkutien varresta ja tähän mennessä jokainen bussi on vienyt minut keskustaan asti. Kun lähden keskustasta, en ole kertaakaan osunut bussiin joka kääntyisi päätieltä kotitielleni, vaan kaikki jatkavat suoraan. Kotitien varresta voin sitten ottaa toisen bussin, jos syystä tai toisesta en halua kävellä kahta kilometriä. Mielestäni tässä on pienehkö logistinen ongelma. Jos kotitietäni pitkin kulkevat bussit eivät käänny takaisin saavuttaessaan päätien, ja keskustasta tulevat bussit eivät käänny kotitielleni, tulevatko kotitietäni päätieltä kotiin päin kulkevat bussit taikurinhatusta. Todennäköistä lienee, että bussit tulevat keskustasta, ja paikalliset valitsevat kotitielleni kääntyvät bussit joillain salaisilla tuntosarvilla, jotka minulta puuttuu, sillä bussin määränpäätekstin perusteella ei voi tietää, kääntyykö bussi vai ei. Keskustasta oikeaan suuntaan lähteviä busseja ovat ne, joissa lukee Kihonda, Lukobe, Manyuki tai Mkundi. Kaikkia olen kokeillut, ja kaikki menevät suoraan risteyksestäni. Kotitielläni kulkevissa busseissa taas saattaa lukea mikä tahansa yllämainituista määränpäistä, kaikki on bongattu. Tänään Paralegalilla ei ollut asiakkaita, joten työntekijöillä oli aikaa antaa minulle vihjeitä bussinvalintaan, jos niillä vaikka pääsisi sinne mihin pyrkii.

Ruoista mainittakoon sen verran, että maistoin Paralegal Centerillä friteerattuja heinäsirkkoja, opin tekemään ruokaa kassavan juuresta, ja sunnuntaina kutsuin Irjan Veikon syömään juhannusruokaa. Salaattia, nakkia, perunaa ja lättyjä, joita nimitimme paksukaisiksi, koska teimme ne wok-pannun pohjalla. Myös kookosmaitoon tehdyt oli hyviä.

Keskiviikkona Kimbiliolla oli tapaaminen, jossa paikallisille naisille opetettiin, miten tehdä saippuaa ja kynttilöitä. Sain ottaa perheen aputytön mukaan, ja luulen että hän nautti mahdollisuudesta käyttää päivä kodin ulkopuolella. Hän tarjosi minulle karkkiakin. Emme kovin paljoa keskustele, koska hän ei puhu englantia ja swahilini on edelleen hyvin rajoittunutta.

Tässä tehdään saippuaa
Torstaina sain osallistua paikalliseen send off -juhlaan. Juhlaan juhlitaan sen jälkeen, kun morsiusmaksu on maksettu morsiamen suvulle, ja juhlassa vastuu huolehtia morsiamesta siirtyy sulhasen suvulle. Send Off -juhla on morsiamensuvun morsiamelle järjestämä jäähyväisjuhlan, jonka jälkeen muutamaan päivän sisään on vihkiminen ja häät, joiden järjestäminen sulhasen suvun tehtävä. Pääsin juhlaan Mama Mmarin plus one:nin ominaisuudessa.

Morsian jakaa ruuruja vieraille
Juhla oli hotellissa, joka oli laitettu todella koreaksi. paljon punaista ja kultaa. Musiikki oli kovalla. Juhla eteni seremonian omaisesti tärkeiden henkilöiden siirtyen tanssien paikasta toiseen. Välissä tanssittiin koko juhlaporukalla. Niin ja käteltiin ristiin rastiin moneen kertaan. Musiikki oli tietenkin kovalla. Ensin saapui morsiamen suku. Torvet ja rummut soi. Sitten sulhasen suku niin, että morsiamen suku tuli heitä vastaan ja suvut kättelivät toisensa. Sitten tuli morsian ja kaksi morsiusneitoa, ja morsian jakoi tekoruusut kaikille vieraille. Jossakin välissä morsian jakeli kakkuja tärkeille henkilöille. Kun joku piti puheen, hänen pöydästään lähti muutama muu henkilö tanssien saattamaan puhujaa, ja palasi sitten paikalleen. Loppupuolella morsiamen täti kyseli sulhasen tädiltä seremoniallisesti, että tullaanko morsiamesta huolehtimaan hyvin, ja saatuaan riittävän hyvän vastauksen, ilmoitti että sulhasen suku voi saada morsiamen: sitten tanssittiin matkalaukun kanssa. Ennen ruokaa ilmoitettiin sulhasen saapuneen juhlasaliin ja seurattiin, kuinka morsian etsi sulhasta ja löydettyään ripusti kellon hänen ranteeseensa.

Lauantaina kävin kahvilla bussissa tapaamani Leilan kanssa. Oli todella hauskaa rupatella rauhassa, ja kuulla paikallisen nuoren naisen elämästä. Voi olla, että saan Leilasta seuraa, jos haluan käydä vuorilla katsomassa vesiputousta, jonka pitäisi olla aika hieno.

Sheila, minä ja Sakina Paralegalilla
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut ystäviä ja arki täällä alkaa saada muotoaan. Toisaalta kaipaan sitä, että pääsen Suomeen, jossa saan kävellä kaduilla, jopa etsiä jotakin, täysin omassa rauhassa ilman, että kaikki haluavat puhua minulle, kommentoida toimintaani tai tyrkyttää apuaan. Tämä kulttuuri on oikeasti aika uuvuttava. Hermojeni, ymmärryksen, kärsivällisyyteni ja jaksamiseni puolesta saa rukoilla. Tarvitsen johdatusta siihen, kuinka ystävällinen voin olla ilman, että minut ymmärretään väärin. Odotan innolla Kimbilion avajaisia ensi sunnuntaina! Rukoillaan että kaikki saadaan valmiiksi! Muistetaan Mikon ja Timon lentoja keskiviikkona, kun he tulevat Lempäälästä tänne avajaisia varten. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kotiinpaluu

Myöhässä, muualla tai kadoksissa

Moshi ja lähtötunnelmia